Putkivahvistinrakennusohje: SE/84 Kärpänen

Kirjoittanut: Mikko Kutvonen. Kuvat: Mikko Kutvonen ja Samu Saurama

(Tämä artikkeli on julkaistu alunperin audiovideo.fi sivustolla)

Putkivahvistimen rakentaminen kiinnostaa, mutta alkuun pääseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta? Tämän artikkelisarjan tarkoitus on paitsi nostaa mystiikan huntua putkilaitteiden yltä, myös esitellä yksinkertainen ja hinnaltaan hyvin kohtuullinen vaihtoehto rakentelu-uraansa aloittelevalle harrastajalle.

Päätoimittajamme esitti minulle taannoin näennäisen viattoman tiedustelun siitä, miten yksinkertaisen putkivahvistimen rakentaminen olisi mahdollista. Olisin toki voinut esittää yksinkertaisen vastauksen yksinkertaiseen kysymykseen. Sen sijaan päädyin kuitenkin pienen työskentelyrupeaman jälkeen siihen, että vahvistinkokoelmani vahvuus karttui jälleen yhdellä jäsenellä.

Yksinkertainen vastaus alkuperäiseen tiedusteluun olisi ollut lyhyt: ”erittäin simppelin”. Kun oikein yksinkertaiseksi mennään, ei putkivahvistinasteen rakentamiseen tarvita kuin yksi putki, neljä vastusta, kondensaattori ja päätemuuntaja kanavaa kohden. Tuplataan kanavat, lisätään virtalähde, ja muutamalla kymmenellä osalla tehtynä käsillä on valmis stereovahvistin. Puhutaan siis hyvin yksinkertaisesta laitteesta verrattuna siis vaikkapa kauko-ohjattavaan putkitoimiseen etuvahvistimeeni, joka on kasattu kahdelle piirilevylle, sisältää niin läpiladottuja kuin pintaliitoskomponenttejakin, ja koostuu noin kahdesta sadasta osasta.

Yksiputkinen, yksiasteinen, yksinkertainen

Olen tuollaisen mainitun sorttisen vahvistimen rakentanutkin. Ihan vain vitsinä. Suunnittelin ja mitoitin kytkennän vuosia sitten töissä kahvitauolla, ja rakentelin sen seuraavana iltana lähinnä jämäosia käyttäen. Nimekseen tuotos sai ”Uni-Korni”. Englantia puhuvassa maailmassa tämäntyyppisiä yksiputkisia vahvistimia kutsutaan nimellä ”spud”. Nimi ei ole mikään lyhenne, vaan viittaa perunaan. Kyllä, luitte aivan oikein: pottuun. En ehkä tässä ala erittelemään, että miten pottu ja putkivahvistin liittyvät toisiinsa. Internet kyllä kertoo tiedonjanoiselle, etsikää sieltä.

Huolimatta naurettavista lähtökohdistaan rakentamani vahvistin ei sitten kuitenkaan kuulostanut niin huonolta kuin olin ehkä ajatellut. Ei se mikään suorituskykyihme tietenkään ollut; tehoa kahdeksaan ohmiin saatiin kokonaiset 0,8 wattia särön jäädessä viiden prosentin kieppeille. Tuloherkkyyskin oli hankalan korkea, vaatien 2Vrms tulojännitteen saavuttaakseen täyden tehon. Käytännössä vain CD-soittimien täysi antojännite riittää.

Lasiputken henkinen elämä

Vaikken suosittelekaan kenellekään tämän tyyppisten vahvistinten rakentamista kuin korkeintaan kuriositeettina, esittelen tässä sen kytkentäkaavion. Sen yksinkertaisuus kun antaa helpon pohjan selostaa putkivahvistinten sielunelämää edes jotenkin maallikon ymmärrettäväksi.

Uni-Kornin kytkennän ainoa aktiivinen komponentti on V1, joka tässä tapauksessa on tyypiltään E55L. Putki on pentodi, mutta tässä kytketty triodiksi. Älkää kuitenkaan tässä jääkö märehtimään sitä, mikä on pentodin ja triodin välinen ero, ajatelkaamme tuota ainokaista putkea triodina – siis putkena, jossa on kolme elementtiä (sattumoisin pentodissa niitä on viisi).

Triodissa, jos unohdamme hehkun, on siis kolme elementtiä: anodi, hila ja katodi. Virta kulkee katodilta positiivisemmalle anodille hilalle tuodun jännitteen ohjaamana.

Elektroniputki, samoin kuin vaikkapa MOSFET, on luonteeltaan jänniteohjattu virtalähde. Tarkoittaa siis sitä, että kun putken ohjauselementille – ohjaushilalle – tuotu jännite muuttuu, muuttuu myös putken läpi kulkeva virta sen mukana. Ja tähän ilmiöön perustuu sen vahvistus. Yritän nyt tarkoitukselliseti vältellä asioiden matemaattisempaa puolta, mutta sellaista esitystapaa kaipaaville löytyy aiheesta vaikka kuinka paljon luettavaa perinteisten kirjastojen lisäksi internetin maailmasta.

Tässä tapauksessamme siis putken ohjaushilalle tuotu jännite on tietenkin musiikkisignaalimme, joka johdetaan sinne potentiometrin R4 ja sarjavastuksen R3 lävitse. Tämä signaali hyppyyttää virtaa putken – ja samalla sen anodille kytketyn päätemuuntajan – lävitse mukanaan. Putkella on myös transkonduktanssiksi nimetty ominaisuus. Niin korkealentoiselta kuin nimitys kuulostaakin, tuo kertoo vain montako ampeeria on virran muutos hilalle tuotua volttia kohden, siis A/V. Joskin yleensä putkien transkonduktanssi lasketaan milliampeereissa volttia kohden, mA/V, josta usein käytetään myös nimitystä millisiemens eli mS.

Kun jännite putken hilalla nyt sykkii musiikkisignaalimme tahdissa, on putken läpi siis suunnilleen saman näköinen vaihtovirta. Ja koska virta kulkee aina silmukoissa, on tuo sama vaihtovirta myös päätemuuntajamme lävitse. Putki yksinkertaistetusti näkee muuntajan lähinnä vastuksena, jonka suuruus on muuntajan toisiolle kytketty kaiutinkuorma kerrottuna sen muuntosuhteella. Muuntaja tarvitaan paitsi siksi, että se ei päästä putken tarvitsemaa tasavirtaa lävitseen, myös siksi, että putki ei oikein välitä niin matalaohmisista kuormista, kuin mitä tyypilliset kaiuttimet ovat. Muuntaja sovittaa kaiutinkuorman putkelle hyväksyttäväksi.

Muuntaja sovittaa kaiutinkuorman putkelle hyväksyttäväksi.

Vielä yksi vastus, R1 putken katodilla, on selittämättä. Tuon vastuksen tarkoitus on vain asettaa putken toimintapiste – siis tyhjäkäyntivirta. Koska putki haluaa nähdä hilallaan pienemmän jännitteen kuin katodillaan, voidaan katodi yhdellä vastuksella nostaa korkeampaan jännitteeseen, kuin maihin kytketty hila. Virta putken lävitse tuottaa jännitteen tuohon vastukseen, jonka suuruus on pääteltävissä Ohmin lain avulla. Tämä vastus on kuitenkin vaihtovirtaa ajatellen ohitettava kondensaattorilla – siis vaihtovirta ei saa nähdä tuota vastusta. Muutoin putken sisäimpedanssi kasvaisi tuon vastuksen vaikutuksesta, ja heikentäisi sekä vaimennuskerrointa että vahvistusta.

Niin yksinkertainen, kuin on järkevää

Kärryillä vielä? Toivottavasti. Tässä on hyvä muistuttaa, että ylläoleva on sitten aika äärimmäinen yksinkertaistus, jonka tarkoitus on lähinnä päästää jujulle nekin, jotka ovat pitäneet putkivahvistimia aiemmin henkimaailman juttuina. Eivät ne ole, lyijykynä ja nelilaskin ovat tarpeeksi hyvät työkalut näiden suunnitteluun.

Mutta miksen sitten suosittele tuollaisen rakentamista? Kyllä, Uni-Korni on toimiva laite, ja yllä esiteltyyn kytkentään ei tarvitse todella lisätä kuin +150V ja 6,3VAC -virtalähteet, ja kasassa on valmis vahvistin. Se ei kuitenkaan ole varsinainen tosimaailman vahvistin. Paitsi että se on teholtaan ja säröarvoiltaan vaatimaton, sen vahvistus ei monissa tapauksissa ole riittävä. Suurin osa tietokoneiden äänikorteista ja levysoitinetuvahvistimista antavat liian pienen lähtöjännitteen tuollaiselle.

Toinen tekijä on käytetyn putken – E55L – heikko saatavuus ja hieman vuodenajasta sekä kuunpilkuista riippuva hinta. Toisinaan noita saa maailmalta parilla kympillä kipale, kun taas seuraavana päivänä halvin voi eBay:ssä maksaa 125 euroa.

On olemassa joitakin muitakin vastaavia putkia, joilla ylläolevan tyyppisen vahvistimen voi rakentaa. Yksi tunnettu ja nykytuotannossakin oleva on venäläinen 6C45pi. Koska ajattelin aluksi tämäntyyppisen vahvistimen julkaisemista, tutkin tuonkin vaihtoehdon. Pyörittelin paperilla erinäisiä toimintapisteitä ja vaihtoehtoja tuolle putkelle, ja päädyin siihen että ei, en suunnittele, enkä ainakaan julkaise. Toimiva vahvistin on kyllä tehtävissä, muttei sellaista jonka vaivautuisin julkaisemaan.

Järkikärpänen

Miksi julkaista vahvistin, joka antaa ulos hyvällä tuurilla vähän alle watin, kun voi julkaista sellaisen, joka tuuppaa ainakin kaksi wattia ulos? En keksinyt edes tekosyitä tällä kertaa – ja uskokaa, olen siinä hyvä – joten monimutkaistin asioita hieman. Juuri siihen pisteeseen, että ei tehdä mahdollisimman yksinkertaista vaan vain niin yksinkertaista, kuin on järkevä tehdä.

Lisäsin yhden putken pääteputkien eteen. Uni-Kornin kytkentähän on periaatteessa vain päätevahvistinaste, jonka tuloherkkyys riittää juuri ja juuri ilman edeltäviä jännitevahvistinasteita sellaisenaan. Vahvistimena se on siis vähän erikoistapaus, ei täysin yleiskäyttöinen. Joten lisätäänpä yksi vahvistinaste. Komponentteja ei edelleenkään tule kovin paljoa, mutta laitteen hyödyllisyys kasvaa huomattavasti.

Voimme käyttää putkia, joita on nykytuotannossa saatavilla yllin kyllin.

Lisätystä monimutkaisuudesta on toinenkin ilo: nyt voimme käyttää putkia, joita on nykytuotannossa saatavilla yllin kyllin eri valmistajilta, ja lisäksi vieläpä kiitettävän halvalla. Jos pelkäät putkivahvistimia sen takia, että putket ovat kalliita, voit unohtaa pelkosi. Pääteputken vaihto maksaa nyt kympin, eikä etuasteputkikaan tähän vahvistimeen maksa edes kahta kymppiä.

Eikä tässä vielä kaikki!

Yhden putken lisääminen keitokseen tuo siis aikamoisen liudan riemuja rakentajalle. Paitsi että saamme enemmän tehoa halvemmalla, on myös laitteen tuloherkkyys parempi. Siinä missä Uni-Korni vaatii 2Vrms tulojännitteen antaakseen täyden 800 milliwatin antotehonsa, tarvitsee kahden putken vahvistin vain 400mVrms antaakseen ulos ensimmäisen wattinsa! Ei ihan merkityksetön ero. Herkkyyttä olisi voinut vielä kasvattaakin, mutta silloin olisin joutunut tekemään toisenlaisia kompromisseja.

Parin watin vahvistin ei tietenkään ole vielä ihan jokamiesluokan vahvistin. Siinä missä vaikkapa useimmille Nitrosäiliöiden tai suurimpien Yksisilmäisten käyttäjille pari wattia on täysin riittävä teho, ei se aivan kaikille kuitenkaan ole tarpeeksi. Toisaalta sen ensimmäisen rakentamasi putkivahvistimen ei ole pakko olla ykkössetin vahvistin, jos tarpeeksi herkille kaiuttimille ei ole tilaa. Miten olisi työpöytävahvistin? Kuulokelähdöllä!

Näistä lähtökohdista suunnittelin SE/84 Brachyceran. Vahvistimen, joka sai nimensä kärpästen lahkosta. Se ei mielestäni kuulosta ihan huonoltakaan, mutta jäävään itseni tällä kertaa äänellisestä arvioinnista. Jätettäköön se päätoimittajamme tehtäväksi.

Lopputulos on kuitenkin melko edullinen putkivahvistin, joka pitää tietenkin rakentaa itse. Mutta se antaa ulos parisen wattia tehoa kahdeksaan ohmiin, tai vaihtoehtoisesti 100mW Sennheisereideni 300 ohmin kuormaan. Tai 700mW Gradojen 32 ohmin kuormaan. Eikä se ole vielä mahdottoman iso. Ja sen kytkentä esitellään seuraavassa osassa.

(OSA 2)

Yksinkertainen, edullinen ja hyvä-ääninen putkivahvistin. Ja osat hankittavissa kotimaisesta kivijalkakaupasta yhdellä visiitillä. Oikeasti olin ajatellut suunnittelevani jo jotain aivan muuta, mutta en voinut sivuuttaa näin hyvää haastetta.

Edellisessä osassa tätä artikkelisarjaa yritin poistaa mystiikkaa putkivahvistinten ympäriltä. Ne ovat usein hyvin yksinkertaisia lähtökohdiltaan – pelkkä Ohmin lain ymmärtäminen vie jo pitkälle. Ja valmista kytkentää rakentavalle homma on vielä helpommin lähestyttävää.

Tavoite: yksinkertainen, helposti ymmärrettävä ja hyvä-ääninen putkivahvistin.

Ilmaisia näistä on silti puolimahdotonta saada. Jo pelkästään käytetyt jännitteet esittävät joillekin komponeteille vaatimuksia, jotka ovat vähän enemmän kuin mitä tyypillinen kuluttajalaite asettaa. Lisäksi putkivahvistimissa yleensä tarvitaan paljon muuntajia, jotka nyt yksinkertaisesti ovat kalliita. Kiinasta taas saa halvalla melkein mitä vain, myös putkivahvistimia ja vielä halvemmalla niiden rakennussarjoja. Ovatko ne hyviä? No, parhaat ovat jo varsin mukiinmenevää tavaraa, kun halvimmat taasen ovat – no – halpoja.

Asetin tavoitteeksi yksinkertaisen, helposti ymmärrettävän, mutta kuitenkin hyvä-äänisen putkivahvistimen. Ei kakkosluokan komponentteja, ei surkeita päätemuuntajia, ei näkemyksettömiä kytkentöjä. Halusin kuitenkin painaa osien hinnan alle muutaman satasen haamurajan. Homma osoittautui mahdolliseksi, joskin hieman ajatusta vaativaksi.

Yksinkertainen kytkentä

SE/84 Brachycera ei ole kovinkaan monimutkainen laite. Suunnittelun lähtökohtana oli vahvistin, joka kelpaisi vaativallekin kuuntelijalle vähintäänkin työpöytäkäyttöön, ja olisi samalla kytkennältään helppo ymmärtää. Ja hinnaltaan edullinen rakentaa.

Noista lähtökohdista syntynyt Brachycera on kaksiasteinen SE-vahvistin. Se toimii A-luokassa, niin kuin SE-vahvistimet aina määritelmällisesti toimivat. Ensimmäinen aste käyttää kanavaa kohden yhden puolikkaan ECC81-kaksoistriodista. Tämä on samalla tulo- ja jännitevahvistinaste. Sen perässä on tehovahvistinaste, joka on toteutettu triodiksi kytketyllä EL84-putkella. Pääteaste on katoditakaisinkytketty, joka tarkoittaa tässä sitä, että päätemuuntajan toisio on kytkettynä pääteasteen katodille. Tällä saadaan nelisen desibeliä vastakytkentää, joka hieman alentaa sekä vahvistimen säröä että lähtöimpedanssia.

Kuulokelähtö on otettu suoraan päätemuuntajan kahdeksan ohmin toisiolta. Toision kanssa rinnan on 100 ohmin vastus, joka takaa ettei toisio koskaan ole täysin avoimena, mikä saattaisi joissain tapauksissa tuhota päätemuuntajan. En kokenut tarpeelliseksi vaimentaa kuulokelähtöä kun vahvistimen lähtöteho on näin pieni. Tämä takaa sen, että kuulokelähdönkin antoimpedanssi pysyy pienenä.

Kuulokelähdön lisääminen kytkentään aiheuttaa tietenkin vaatimuksen mahdollisuudelle mykistää kaiutinlähtö tarpeen näin vaatiessa. Äkkiväärä laittaisi tietenkin kytkimen kaiutinlähdön plus-puolelle, mutta tässä tapauksessa se ei ole järkevin vaihtoehto. Koska kaiutinlähdöissä on positiivinen anto niin kahdeksan- kuin neljänkin ohmin kaiuttimille, on paljon helpompaa katkoa kaiutinlähdön maakytkentää. Kaiutin kun ei välitä pätkääkään siitä, kumpaa karvaa kytkin pätkii, mutta näin tehtävään tarvittavan kytkimen löytäminen käy paljon helpommaksi.

Huomautus! Alkuperäisessä virtalähteen kytkentäkaaviossa oli virhe. Alla korjattu kytkentäkaavio.

Virtaa, voimaa

Laitoksen virtalähde on sekin verrattain yksinkertainen: dioditasasuuntaajan jälkeen on perinteinen CLC-lenkki – siis kondensaattori, kela ja toinen kondensaattori. Tässä olisin voinut säästää rahaa, ja käyttää kuristimen sijaan vastusta, mutta se ei olisi ollut hurinan kannalta aivan yhtä hyvä ratkaisu. Rahaa olisi säästynyt yli kymppi, mutta kun vahvistimen toivotaan olevan tarpeeksi hyvä kuulokekäyttöönkin, en pitänyt tuota hyväksyttävänä kompromissina. En kokeillut saati edes mitannut, mutta teoriassa ero lähdön hurinassa olisi ollut 6 – 10 dB luokkaa – siis varsin huomattava. Sen verran on kuitenkin aiheellista lisätä, että kytkentään suunniteltua Hammondin kuristinta ei pidä sitten mennä noin vain vaihtamaan johonkin ”parempaan”. Kyseisen kuristimen korkeahko sarjavastus on nimittäin tarkoituksella kytkentään leivottu juttu.

Tuon CLC-lenkin jälkeen on etuasteelle vielä yksi RC-lenkki, joka alentaa käyttöjännitteen sopivaksi etuasteelle, ja tuo vielä hieman lisää suotoa herkälle vahvistimen etupäälle.

Verkkomuuntajaksi valikoitui monen puntaroinnin jälkeen aika järeä tapaus: Uraltonen valikoimasta löytyvä 120 VA toroidimuuntaja. Kieltämättä paljon pienempikin olisi riittänyt, mutta hyllyosista tämä oli yllättävästi edullisin vaihtoehto! Vahvistimen antotehoon nähdenhän 120 VA on kieltämättä räikeästi ylimitoitettu.

Villakoiran ydin – Nucleus Pudeliensis

Brachyceran kytkentä ei siis ole edes putkivahvistimeksi kovin ihmeellinen. Vain kourallinen osia ja stereovahvistin on valmis. Mutta vahvistimen suunnittelussa kytkennän piirtäminen on vasta ensimmäinen vaihe, ja näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä vahvistin ei syntynyt ihan ilman komplikaatioita.

Ajattelin aluksi käyttää etuasteputkena tuttua ja turvallista E88CC-kaksoistriodia. Ja tämän teinkin ensimmäisessä prototyypissäni, mutta sain sen kanssa hyväksyttäviä tuloksia särön suhteen vain yhdellä putkikatraani yksilöllä. Tuo yksilö sattui harmikseni olemaan vanhan tuotannon erikoisempia esimerkkejä ja lisäksi aika harvinainen. Haettaessa edullista aloittelijan vahvistinta tuollainen ei nyt vain yksinkertaisesti ole hyväksyttävää. Siis se, että särölukemat tuplaantuvat käytettäessä nykytuotantoputkea vanhan tilalla.

Yksi taika tällaisen single-ended-vahvistimen suunnittelussa on etuasteen ja pääteasteen sovittaminen toisiinsa. Koska pääteasteen säröä on vaikea saada poiskaan, on helpompaa koittaa kompensoida se. Siis näin: jos etuasteen ja pääteasteen säröt ovat identtiset, kumoavat ne toisensa.

Suurin osa Brachyceran suorituskykyä tulee särönkumoutumisesta.

Ja tuossa on Brachyceran kantava ajatus. Vaikka pääteasteessa onkin käytetty paikallista takaisinkytkentää, suurin osa Brachyceran suorituskykyä tulee juuri tästä: särönkumoutumisesta. Tuloaste on viritetty särökäyttäytymiseltään lähelle pääteastetta, ja näinollen näiden tuottamat särökomponentit pyrkivät kumoamaan toisensa. Menetelmä on vanha kuin Methusalem, eikä täysin vailla ongelmia, mutta melko toimiva kuitenkin.

Näiden seikkojen takia päädyin sitten pidempien tutkimusten jälkeen käyttämään etuasteputkena ECC81:tä E88CC:n sijaan. Sen särökäyttäytyminen on paljon lähempänä pääteputkena käytettyä EL84:ää, kuin E88CC:llä. Lisäksi saavutetut säröarvot paranivat aiempaan keitokseen nähden, vaikka vahvistimen kannella oli yksinomaan niitä edullisimpia nykytuotantoputkia. Lopputulos kuitenkin puhukoon puolestaan.

Köyhällä ei ole varaa halpaan

Päätemuuntaja, jokaisen putkivahvistimen akilleen kantapää. On olemassa erittäin hienoja päätemuuntajia, joilla saadaan kaistaa sen verran, että monikin muuntajaton transistorivahvistin joutuu häpeään. Ne vain tuppaavat maksamaan aika suhteettomia määriä käteistä. Tämän vahvistinprojektin kuluessa kuitenkin kävi ilmeiseksi se pieni sudenkuoppa, mistä eräs vanhempi putkiguru minua vähän oli koittanut varoittaakin: kalliimpi – tai ainakaan suurempi ja painavampi – ei aina välttämättä ole parempi.

Tähän vahvistimeen valittu päätemuuntaja ei siis ole vain hyllystä summanmutikassa lätkäisty tuote. Ei, se on valittu useamman vaihtoehdon joukosta. Yritin tietenkin käyttää niin edullista pääterautaa, kuin minkä kanssa vain olisi mahdollista pärjätä. Puolalaisen Indelin TGL 5/001 iski silmääni edullisen hintansa tähden. Vaan kun sitten sain ensimmäisen prototyypin tulille, kävi edullisen ja halvan ero ilmeiseksi. Kuten kuvista näkyy, matalilla taajuuksilla Indelin muuntaja oli yksiselitteisesti kelvoton. Kuvan särö on saturaatiosäröä. Oskilloskooppikuvan siniaallon muoto kertoo sen, että muuntajan sydän ei enää kykene käsittelemään tuolla amplitudilla noin matalaa taajuutta, vaan sen induktanssi romahtaa. Ja kun saturaatio iskee kehiin, ei muuntajasta mene läpi enää yksinkertaisesti mitään. Ilmiöstä seuraava särö ei varsinaisesti hivele korvia.

Kuvassa on siis vasemmalta alkaen Indel TGL 5/001,Hammond 125DSE ja Hammond 125ESE yhden watin lähtöteholla 50 hertsin taajuudella. Kuten huomataan, kummatkin Hammondit selvittävät tehtävän ongelmitta, siinä missä Indel kaatuu ja pahasti. Suurin teho ennen saturaatiota, mitä tuolla taajuudella sain Indelistä ulos, oli 250mW! Tarinan opetus? Älä tarpeettomasti pihistele päätemuuntajasta.

Vaan se pieni hauskuus tähänkin tarinaan saatiin. Mainittujen kahden Hammondin toiminta oli bassoilla samanlaista, mutta diskanttipäässä ero oli selkeä. Ja halvemman DSE:n hyväksi! Ehkä oheiset oskilloskooppikuvat selittävät asian tarpeeksi hyvin; 125ESE:n (oikealla) ultraääniresonanssi saa 10kHz kanttiaallon vääristymään varsin rumaksi, siinä missä 125DSE (vasemmalla) toistaa saman signaalin vielä verrattain hyväksyttävästi – siis ollakseen muuntaja.

Kun noita kuvia sitten katsoo, lienee sanomatta selvää, miksi näistä kolmesta suosittelen varauksetta valitsemaan sen keskihintaisen tuotteen. Se tuottaa sekä parhaan mitatun että parhaan kuullun äänen. Parempiakin muuntajia toki saa markkinoilta, mutta hinta on sitten jotain aivan muuta, ja sen aiemmin mainitun kolmen sadan euron haamurajan voi unohtaa alkuunsa.

Laite kasaan, monta tapaa

Putkivahvistimen rakentamiseen on olemassa useampiakin tapoja. Näistä perinteisin taitaa olla laitteen rakentaminen suoraan langoitettuna joko turret-nastoja ja -levyjä käyttäen, tai sitten juotosrimojen varaan. Ja näin rakensinkin laitteen ensimmäisen protoversion. Tämä tapa nyt ei vain ole aloittelijan kannalta niitä helpoimmin lähestyttäviä. Vaikka itse rakensinkin aikoinaan ensimmäisen tekemäni putkilaitteen vain kytkentäkaaviosta ja osalistasta juotosrimoille, myönnän että näin tekemällä touhun oppimiskäyrän alkupää on jyrkkä.

Tämän takia suunnittelin laitteelle piirilevyn, ja yhteistyössä Uraltonen kanssa tästä tehtiin ihan pakettina ostettava rakennussarja. Mikään ei tietenkään estä ostamasta tässä esitettyyn kytkentään tarvittavia osia ihan mistä itse haluaa, ja rakentamasta sitä vaikka suoraan langoitettuna ihan mihin muotoon haluaa, mutta minä en sitten ala ohjeistamaan noissa asioissa.

Puristisimmat putkilaitteiden kannattajat tapaavat pitämään suoraan langoittamista ainoana oikeana tapana rakentaa vahvistin. Väitetään jopa, että piirilevylle rakennettuna laitteen ääni olisi huonompi. Olen tehnyt vahvistimia vuosien varrella niin suoraan langoittamalla, kuin piirilevyillekin, enkä ota tähän kiistaan mitään vahvaa kantaa. En kuitenkaan ole vertaillut koskaan rinta rinnan täysin samoista osista rakennettuina kahta laitetta, joista toinen olisi piirilevylle, toinen suoraan langoittaen toteutettu. Väittäisin kuitenkin kokemukseen perustuen, että vaikutus on ainakin kertaluokkaa pienempi, kuin pienilläkin muutoksilla itse kytkentään. Lisäksi piirilevy helpottaa kasaamista huomattavasti aloittelevan tekijän näkökulmasta. Vaikka suoraan johdotettu laite onkin helpommin muokattavissa, on merkittävästi helpompi kasata laite piirilevylle, jolle on valmiiksi merkitty paikka jokaiselle komponentille.

Valmiiksi porattua koteloa ei tässä hintaluokassa ollut kuitenkaan mahdollista lähteä suunnittelemaan ja toteuttamaan, mutta annan sille valmiin lähtökohdan. Jos porakone pysyy kädessä, ei tämän vehkeen rakentamiselle ole mitään esteitä. Runkona toimii Hammondin 20 x 30 x 5 -senttinen alumiinipeltikotelo, johon porataan asianmukaiset reiät. Putkenkantojen reiät on helpointa tehdä ns. ”joulukuusi”- eli askelporalla. Porakoneeksi riittää tällöin ihan tavallinen halpa akkuporakone. Kotelon tekemistä ja muutenkin laitteen todelliseksi saattamiseen liittyviä kommervenkkejä käsitellään sitten seuraavassa jaksossa.

Kärpässarjan suorituskyky, onko sitä?

Pienitehoiselta, yksinkertaiselta putkivahvistimelta ei kannata odottaa ihan niitä huimaavimpia neljännelle desimaalille meneviä säröarvoja, joita jotkut transistorikoneet esittelevät. Se sitten, että missä kuultavan raja särössä menee ja kuinka monen pilkun jälkeisen nollan tavoittelulla on enää merkitystä on ikuisen debatin aihe. Yleisesti hyväksyttyä on kuitenkin, että kun särökomponentit ovat kertaluvultaan alhaisia, voi säröä olla yllättävän paljonkin ennen kuin se on kuultavaa.

Koska SE/84 Brachyceran kytkentä nojaa särönkumoutumiseen, on putkien valinnalla jonkin verran vaikutusta säröarvoihin. Mittasin vanhalla Audio Precisionillani laitteen yhdistetyt kohina- ja säröarvot (THD+N) parilla hallussani olevalla EL84-setillä, ja sain säröksi yhdellä watilla 0,5 – 0,6 %, kahdella watilla 1,3 – 1,6 % ja leikkausrajalla (2,5W @ 8 ohmia) 2 – 2,5 %. Pääteputkipari näytti vaikuttavan etuputkea enemmän säröarvoihin, sillä sain käytännössä saman tuloksen sekä JJ Electronicin valmistamalla ECC81:llä, kuin Raytheonin valmistamalla NOS-putkella. Mittaamani hajonnat säröjen suhteen ovat siis pääosin eri pääteputkisettien välisiä eroja.

Luvut voivat vaikuttaa suurilta, mutta eivät ne tämän tyyppiselle vahvistimelle mitenkään luokattomia ole. Laajakaistaisesti mitattu kohina kaiutinannossa oikosuljetulla otolla näytti 310µV:n lukemaa, joka yhteen wattiin suhteutettuna antaa noin -80 dB häiriöetäisyyden. Antoimpedanssi Tung-Sol-leimatuilla nykytuotantoputkilla oli lajityypille yllättävän alhainen 1,8 ohmia kahdeksan ohmin lähdöstä. Taajuusvasteen näkee oheisesta kippurasta paremmin, mutta sekin pysyttelee yhden desibelin sisällä välillä 25 Hz – 40 kHz.

Mutta soiko se, ja mitä ihmettä tekee kärpässarjan vahvistimella?

Myönnän. Onhan se vähän outoa rakennella kokonaiset kaksi wattia tuuppaavia putkivahvistimia, kun saatavilla on vaikkapa Hypexin monisatawattisia D-luokkaisia päätteitä. Ja kieltämättä tavanomaiselle epäherkälle kaiuttimelle pari wattia on ainakin normaaleissa olohuoneolosuhteissa aika vähän. Mutta vaikkapa suurimmille Yksisilmäisille kaksi wattia on tavallisessa olohuoneessa jo yllättävän riittävä teho. Ja sanoinko jo, että tässä vehkeessä on myös kuulokelähtö, joka jaksaa varmasti syöttää vaikkapa Gradoja? Tai sitten Sennheisereita – aivan oma valinta. Monelle tässä olisi kuitenkin aika hyvä vahvistin vaikkapa työhuoneen kakkossettiin, siis. Lähikentässä vähän epäherkemmilläkin pöntöillä kaksi wattia on nimittäin aika paljon. Minulla tällainen laite käskyttää työhuoneen kattauksessa paria 8-tuumaisia PA-koaksiaalikaiuttimia, mutta ei se kuulostanut ainakaan yhtään huonommalta ajaessaan olohuoneeni 15-tuumaisia koaksiaaleja 180-litraisissa pöntöissään.

Putkisarjan uusiminen tähän vahvistimeen on suorastaan puoli-ilmaista.

SE/84 Brachyceran yksinkertaisuus ja pienitehoisuus tuo mukanaan vielä sellaisen pienen lisäriemun, että putkisarjan uusiminen tähän vahvistimeen on – siis putki-ihmisen näkökulmasta – suorastaan puoli-ilmaista. JJ Electronicin valmistamana vahvistimen koko putkisarja maksaa vain karvan yli kolmekymppiä. Electro-Harmonixin valmistamana setti kustantaa reilun neljäkymppiä. Vertailun vuoksi nykytuotannossa halvimmatkin KT88-pääteputket maksavat suunnilleen saman kipaleelta, kuin tässä koko putkisetti. Ja edullisimmat 300B:t maksavat n. 80 euroa kappaleelta. Putkenrullaus ei Kärpäsen tapauksessa siis johda heti perintätoimiston asiakkuuteen. Toki vanhan tuotannon variantteihin voi sitten tuhlata yllättäviäkin summia irtokäteistä.

Mutta soiko se sitten? Soihan se. Varsinkin ihmisäänellä EL84 soi todella hienosti, ja kykenee välittämään laulajan ilmaisemaa tunnetta varsin kyvykkäästi. Rankemmassa menossa tällainen kärpässarjalainen jää toki isommilla pääteputkilla toteutettujen järeämpien vahvistinten jalkoihin, mutta aika mielikseni olen silti prototyyppiäni kuunnellut. Ja tekee se ehkä joitakin juttuja vähän paremmin, kuin pari järeämpää vahvistinkatraani yksilöä.

Syvemmästä äänellisestä arvioinnista joudun kuitenkin jääväämään itseni, ja jättämään tuon puolen päätoimittajamme huoleksi. Seuraavassa osassa käsitellään sitten lähemmin laitteen rakentamista, tarvittavia työkaluja ja sensellaista. Tiedättehän, asioita mitä tarvitaan, jotta vahvistin joskus siirtyy paperilla olevasta ideasta ihan tosimaailman laitteeksi.

Moni iso ja painava transistorivahvistin ei pysty yhtään parempaan.

Kuuntelukommentit, Samu Saurama

Minulle tuo ulkomaankielinen nimi on sen verran vaikea, että puhun tästä vahvistimesta nyt vain Kärpäsenä. Ensimmäinen asia on se kaksi wattia, kärpäsenkakan verran tehoa. Siihenhän kaikki tökkää, eikö niin? No kun ei tökkää, ei edes ihan tavallisella epäherkällä pikkukaiuttimella. Puhdasta ääntä saadaan niin paljon, että kerrostalossa ei ainakaan ilta-aikaan enää passaa ruuvata hanaa ollenkaan tappiin.

Toinen asia on se, että putkivahvistinhan ei selviä bassotoistosta. Joten ihan ilkeyttäni kytkin Kärpäseen purkit, jotka toistavat ainakin 20 hertsiin saakka ja ovat vielä kuormana hankalat neliohmiset. Kaiuttimet kiinni kahdeksan ohmin annossa bassopotku muuttuukin vähän vaisuksi, mutta neljän ohmin annossa tätä ei käy.

Hankalalla kaiuttimella alabasso tuntui jäävän vaatimattomammaksi kuin silläkin osa-alueella erinomaisissa Hypex UcD700HG -pääteasteissa, mutta ei Kärpäsen tulos ole absoluuttisella asteikolla mitenkään huono. Moni iso ja painava transistorivahvistin ei pysty yhtään parempaan. Kohta lisää siitä, miten käy kun kaiuttimet ovat vahvistimelle järkevämmät.

Yleisluonteessa ei ole mitään pahaa sanottavaa. Kyllä, vielä vapautuneemmin soivia vahvistimia maailmassa on, mutta ei halvalla. Kärpänen tuo keskialueen hyvin kauniisti esille. Aavistus pidättyväisyyttä on, mutta vain sen verran, että hyvää tunnelmaa ei koskaan pilata tahattomilla sammakoilla.

Kärpäsellä on hyvin mieto, mutta havaittava luonne. Se kääntää vaakakuppia hienoisen verran nautinnollisen ja rennon suuntaan ja välttää latelemasta analyysia äänitteestä. Soundi on kyllä tarkka, kyse ei ole siitä. Rytminen kulkevuuskin on hyvää luokkaa, mutta joku hankalasti analysoitava aivan pieni kohteliaisuus kuuluu silloin kun vertailee vehtaamalla kaapeleita eestaas vertailu-Hypexien tai Revenge F2a triodin ja Kärpäsen välillä.

No entäs sitten kun kaiuttimiksi kytketään jotain vahvistimelle järkevästi sopivaa? Nitrosäiliöiden viimeisin ja vielä julkaisematon versio kiinni. Köh! Ken Ishiin Melting Pot mätkäisee rintalastaan niin, että tuntuu. Äänenpainevarat ovat enemmän kuin riittävät puurakenteisessa omakotitalossakin kun kaiuttimien herkkyys on 100dB ja kuorma helppo – eli kaiutin on juuri se, mitä pienitehoinen putkivahvistin kaipaa.

Kärpäsen kanssa voi istua sweet spotissa ja repiä äänitteen hienouksista todella paljon irti. Tai sitten voi olla nurkan takana keittiössä laittamassa ruoka ja yrittää pitää veitsi poissa sormista kun jalka vippaa tahtia lattiaan.

Kunhan kaiuttimesi ovat sopivat, Kärpänen voi hyvin olla elämäsi viimeinen vahvistin.

Kunhan kaiuttimesi ovat sopivan herkät, 95 desibeliä riittää jo oikein hyvin, Kärpänen voi hyvin olla elämäsi viimeinen vahvistin. Et koskaan kaipaa parempaa ääntä musiikinkuunteluusi. Se ei ole ihan vähän.

Vai tarvitsetko vielä paremman vahvistimen?

Mikko painotti kovasti myös kuulokeannon olemassaoloa joten kaivoin vielä Little Dot MK2:n kuulokevahvistinvertailukohdaksi ja totuttelin AKG K601:llä hetken sen hyvin avoimeen ja helppoon soundiin. Kun molemmat vahvistimet olivat lämmeneet hetken laitoin äärimmäisen highend-henkisen testikappaleen pyörimään vuoronperään kummassakin vahvistimessa.

20 Fingersin Short Dick Man (club mix) -kappaleella vaihto Little Dotista Kärpäseen on kuin vaihto pussilakanassa tanssimisesta tiukkoihin treenivaatteisiin. Little Dot menee pehmeästi, vaivattomasti ja myös aina aavistuksen utuisesti. Kärpänen lopettaa pehmoilun ensimmäiseen tahtiin ja iskee biitin yhtä aikaa sekä rintalastaan että suoraan selkäytimeen. Bassopää toistuu kontrolloidulla ja jäntevällä iskulla, selvästi Little Dotia mehevämmin myös.

Little Dotin ilmavan avara stereokuvakin naksahtaa Kärpäseen vaihdettaessa tiukasti kohdalleen. Jos kaipaat alleviivatun leppoisaa esitystä, Little Dot on hyvä valinta. Mikäli taas oleellisia ovat rytminen syke, tarkkuus ilman rasittavuutta ja se, että musiikki saa niin niska- kuin perslihaksiinkin eloa, Brachyera EL/84 SE on erinomainen myös kuulokevahvistimena.

(OSA 3)

Edellisissä osissa artikkelisarjaa käytiin läpi putkivahvistimen sielunelämää ja suunnittelua. Tässä viimeisessä osassa nakataan kuitenkin lyijykynä nurkkaan ja tartutaan järeämpiin työkaluihin, jotta ”tahroista paperilla” viimein syntyisi tehtävänsä toimittava, todellinen vahvistin.

Mikä tahansa tekeminenvaatii tietenkin soveliaat työkalut, eikä elektroniikan rakentaminen ole säännöstä mikään poikkeus. Verrattuna vaikkapa kaiutinrakentamiseen homma on kuitenkin hieman siistimpää ja vaatii huomattavasti vähemmän tilaa. Kaupasta hankittavan puolivalmiin kotelon työstäminen onnistuu kerrostalo-olosuhteissakin, kunhan vähän huolehtii siitä ettei poratessa lastuja lennä aivan joka puolelle.

Brachyceran – tuttavallisemmin ”Kärpäsen” – voi toki rakentaa ihan minkä vain näköiseen laatikkoon haluaa. Esittelen kuitenkin tässä oman ehdotukseni, nojaten toteuttamaani esimerkkikappaleeseen; tosin sillä erotuksella, että esimerkkikoneessa tuloja on kolme, kun rakennussarjassa on osat vain yhteen. Päädyin rakennussarjassa yhteen tuloon ihan vain yksinkertaisuuden vuoksi, mutta niitä saa totta kai halutessaan enemmänkin lisäämällä äänenvoimakkuuden säädön eteen valintakytkimen ja tarvittavat liittimet.

Esimerkkilaitteen somistuksena petsatut mahonkikyljet ja alumiininen etulevy  etsattuine merkintöineen.

Uraltonen kanssa yhteistyössä tästä laitteesta työstettiin rakennussarja. Osat koneeseen on siis ostettavissa ihan kotimaisesta kivijalkaliikkeestä kertareissulla. Sarja sisältää piirilevyn ja sähköiset osat, kotelon suhteen valinta on vapaa. Tässä esittelen oman ehdotukseni siitä, miten laite sullotaan Hammondin 1444-22 -alumiinipeltikotelon sisään; näitäkin saa Uraltonelta. Valmis kotelo on helppo lähtökohta aloittelevallekin, jo pelkän helpon työstettävyytensä vuoksi. Tuota voi sitten koristella niin paljon kuin sielu sietää. Esimerkkilaite on saanut somisteikseen punaiseksi petsatut mahonkikyljet ja alumiinisen etulevyn etsattuine merkintöineen. Laiskempi tietysti ottaa vain ”kilikalipullon” ja maalaa kotelon lempivärillään.

Jostain pitää aloittaa – Piirilevyn kokoonpano

Piirilevyn kalustaminen ja juottaminen on periaatteessa aika yksiselitteinen juttu, varsinkin kun piirilevyllä on silkkipainatuksin merkittynä kunkin komponentin paikka. Kokoonpano helpottuu entisestään, kun vielä hieman miettii, missä järjestyksessä osat lätylle lätkii.

Helpointa kalustaminen on, kun juottaa osia kiinni pienimmästä suurimpaan. Ensin 0,6 watin metallikalvovastukset, sitten pariwattiset, lopuksi viisiwattiset. Tämän jälkeen muut komponentit alkaen matalimmista yksilöistä.

Vastukset tulisi juottaa hieman piirilevyn pinnasta irti. Pienimmille riittää milli-pari tilaa alle; itse hoidan asian laittamalla vastuksen alle pätkän nippusidettä ja teippaamalla yhdistelmän levyn pintaan. Isommille sitten tietysti enemmän – ainakin vastuksen halkaisijan verran. Juottaminen sitten tietenkin vastakkaiselta puolelta, ja komponentin jalka lyhennetään ennen juotosta! R21:n paikalle tuleva hyppylanka syntyy kätevästi noista pätkityistä jaloista. Tähän tosin pieni vinkki: tuo hyppylanka kannattaa jättää pikkaisen irti piirilevystä, näin siihen on helppo kytkeä hauenleuka ja käyttää sitä mittaillessa maapisteenä.

Polaaristen komponenttien – siis tässä käytännössä elektrolyyttikondensaattoreiden ja tasasuuntaussillan – asennot ovat merkitty kortille. Diodisillan silkkipainatuskuviossa on yhden jalan jälkeen viiva, joka merkkaa vastaavaa viistettä komponentin kotelossa. Elektrolyyttikondesaattoreiden plussapuoli on merkitty pienellä plusmerkillä silkkipainatukseen.

Putkenkannat juotetaan tällä kortilla vastakkaiselle puolelle kuin muut komponentit. Jos laitoksen välttämättä haluaa rakentaa kokonaan umpikoteloon, voi kaikki muut komponentit tarvittaessa juottaa tälle puolelle, kunhan pitää huolen napaisuuksista elektrolyyttikondensaattoreiden ja diodisillan kohdalla. Jos siis tietää, mitä tekee.

Helppo ratkaisu kotelointiin

Kuten mainittu, esimerkkikoneen runkona toimii Hammondin 20x30x5 -senttinen alumiinipeltikotelo. Alumiini on siitä kiitollinen aine, että sen työstäminen on aika helppoa. Poraaminen onnistuu tavallisella akkuporakoneella, ja katkaisulaikkaa käyttäessä syntyy lähinnä pölyä, eikä juurikaan kipinöitä. Kotelon rei’ittäminen onnistuu siis tarpeen vaatiessa vaikka keittiössä tai kylpyhuoneessa.

Koska olen aika patalaiska vätys, en anna tässä kotelon porauksille suoria mittoja. Sen sijaan kerron miten homma onnistuu ilman mittanauhaa! Ohessa kuvana rakennussarjan mukana tulevat poraussapluunat. Kun nuo tulostaa 1:1 ja liimaa porattavan osan päälle, on kaikki porauskohdat merkitty yhdellä kertaa! Suosittelen kyllä käyttämään vielä pistepuikkoa porauskohtien merkintään tuon läpi, mutta tuolla menetelmällä porauskohtien merkintä nopeutuu huomattavan paljon verrattuna niiden etsimiseen suorakulman ja tussin kanssa. Kuvan voi kiinnittää koteloon teipilläkin, mutta olen havainnut parhaaksi tavaksi käyttää tehtävään ala-asteeltakin tuttua liimapuikkoa: puikolla liimat kanteen, paperi kiinni siihen. Valmis! Nuo kuvat saa sitten rakennussarjan mukaan sopivan kokoiselle paperille tulostettuna Uraltonelta.

Verkkovirtaliittimen neliskanttisen reiän tekoon on monta vaihtoehtoa. Itse poraan reiän kulmat auki 3-millisellä poranterällä ja leikkaan Dremelin katkaisulaikkaa käyttäen sivut auki kulmien välistä. Tuo lienee nopein menetelmä. Toinen vaihtoehto on käyttää ns. nakertajatyökalua. Oikein pitkäpinnainen voi tietysti yrittää porata ääriviivoja pitkin pienellä poranterällä – minulla tuohon ei kyllä ole koskaan maltti riittänyt. Putkenkantojen suuret reiät syntyvät helposti askelporanterällä. Rasiateräkin käy, kyllä se alumiinia syö, mutta askelporan jälki on hieman siistimpää, ja yhdellä terällä saa aikaiseksi monta erikokoista koloa.

Pohjalevyyn kannattaa myös tehdä tarpeeksi reikää ainakin piirilevyn alapuoliselle alueelle jäähdytystä varten. Jätän tässä harrastajien mielet laukkaamaan, kairatkaa miten lystäätte. Asia kun ei ole kovin tarkka yksityiskohtien suhteen.

Kun kaikki peltiosat lopulta ovat riittävän ”reikäjuustoa”, siistityt porausjäysteistä ynnä muusta roskasta, voi kotelon koristella haluamallaan tavalla. Tai vaikka jättää paljaaksi jos siltä tuntuu.

Kokoonpano oikeassa järjestyksessä

Kun piirilevy on kalustettu ja juotettu kasaan, kotelo työstetty ja koristeltu, on loppukokoonpanon vuoro. Vaikka asia ei ole hirvittävän kriittinen, kannattaa tässäkin vaiheessa noudattaa tiettyä kasausjärjestystä; näin moni asia hoituu hieman helpommin. Onneksi mitään kauhean peruuttamatonta ei tässä vaiheessa laitteen kokoonpanoa voi enää tehdä.

Ensimmäiseksi koteloon kiinnitetään liittimet ja kytkimet. Verkkovirtaliittimeltä vedetään langat kierrettynä parina virtakytkimelle, ja siitä kierrettynä parina taas piirilevylle. Nämä kannattaa juottaa kiinni ennen kuin piirilevy on paikoillaan, ja johdot kannattaa vetää lähellä kotelon nurkkia. Virtaliittimeen suojamaadoitusliittimeen juotetaan n. 10cm pätkä keltavihreää johdinta, jonka toiseen päähän kiinnitetään rengasliitin. Se rengasliitin sitten myöhemmin kiinnitetään toisen päätemuuntajan kiinnitysruuvin alle.

Myös tulopuolen ja kaiutinlähdön mykistyskytkimien johdotus kannattaa tehdä tässä vaiheessa, mutta älä juota voimakkudensäätöpotentiometrin maapuolta vielä kiinni; piirilevyltä tuleva maakarva kun juotetaan samaan korvakkeeseen. Mykistyskytkimelle juotetaan piuhat kaiutinlähtöjen maapuolelta, ja kytkimeltä kaiuttimien maa vedetään piirikortin kaiutinlähtöjen maanastaan. Näille johdoille kannattaa mittaa jättää sen verran, että laitteen pohjasta katsoen piuhat saa kulkemaan piirilevyn ja kotelon kannen välistä; tämä helpottaa hieman elämää jos piirilevyn haluaa joskus vielä irroittaa kotelosta.

Kun nuo johdotukset ovat hanskassa, voi loputkin rojut lyödä kiinni koteloon. Päätemuuntajat tulevat kotelon kannelle, verkkomuuntaja ja kuristin sisäpuolelle. Päätemuuntajat kannattaa kiinnittää niin päin, että ensiöpuolen johdot (sininen ja ruskea) tulevat etummaisesta reiästä sisään. Muuntajien jälkeen piirilevyn voi kiinnittää paikoilleen.

Kun levy on paikoillaan langoitetaan muuntajat sekä kuuloke- ja kaiutinlähdöt. Päätemuuntajien ja kuristimen johtimet voi lyhentää haluamaansa pituuteen, kuten myös verkkomuuntajan tulon (ruskea-ruskea) ja korkeajännitepuolen (sininen-sininen), mutta en suosittele lyhentämään hehkukäämien antoja (valkoinen-musta-valkoinen). Näissä on päällä käämilakka, ja sen poistaminen voi osoittautua hankalaksi. Hehkujen väliulosotolle (musta) ei ole kortilla paikkaa, joten sen pää pitää ehdottomasti eristää ja taitella koteloon niin, ettei se pääse ottamaan mihinkään kiinni. Kutistesukka tai itsevulkanoituva teippi on tässä hyvä eriste. Eristysteippikin käy, mutta se tuppaa aikojen saatossa kuivumaan ja irtoamaan.

Sitten tarkistetaan vielä kerran kaikki kytkennät, että kaikki piuhat ovat oikeilla paikoillaan ja komponentit varmasti oikein päin levyllä.

Tarkista vielä kerran kaikki kytkennät ennen testausta.

Totuuden hetki

Kun laite on kasassa on syytä hengähtää hetki. Sitten yleismittari käsille, laite pohja avattuna ja ilman putkia pöydälle, pääsulake verkkovirtaliittimen pesään ja virtajohto kiinni. Muistahan sitten mittaillessasi kaikki sähköturvallisuuteen liittyvät vinkit; toinen käsi selän taakse, käytä mielellään eristäviä hanskoja, älä ota tälliä ja kuole. Vaikka kyseessä on pienitehoinen putkivahvistin, käyttää se silti tappavan korkeita jännitteitä. Huolellisuus pitää hengissä.

Kun sitten olet kerännyt tarvittavan rohkeuden, on aika kääntää virtakytkimestä. Jos mikään ei palanut, hyvä. Mittaa nyt kortilta hehkujännitteet (kortilla TP4, hehkukäämien yli). Nämä saattavat heittää nimellisestä 6,3 voltista aika paljonkin, kun muuntajalla ei ole kuormaa. Karvan yli seitsemän volttia vaihtojännitettä ei ole vielä poikkeava lukema. Mittaa myös anodisyötön kuormittamaton jännite (TP1), tämän pitäisi olla jossain 350 voltin tienoilla. Tässä vaiheessa nimellisistä jännitteistä heittoa voi kuitenkin olla, muuntajan ollessa käytännössä täysin kuormittamaton. Sitten virrat pois ja odotetaan kunnes anodisyötön kondensaattorit ovat tyhjentyneet.

Milloin ne ovat tyhjentyneet? Varmin tapa on mitata jännite virtalähteen ensimmäisen kondensaattorin (C6) yli, toinen vaihtoehto on ottaa kymmenen minuutin pidennetty tupakkitauko.

Tämän jälkeen voidaan laittaa putket paikoilleen. Samoin päätemuuntajia suojaavat anodisulakkeet. Kaiuttimia ei kuitenkaan tarvitse vielä kytkeä, saati mitään keinokuormaa, koska pääteasteella on kuulokelähdöstä aina pieni kuorma. Ja sitten virrat päälle. Oheisesta taulukosta näkyvät nimelliset arvot jännitteille eri testipisteissä kortilla. Jos kaikki jännitteet näyttävät olevan OK, niin homman pitäisi olla ”rok”.

Sitten se todellinen tulikoe; kaiuttimet ja lähde kiinni laitteeseen, volyymit nollille, virta päälle, musiikkia soimaan ja varovasti avaten hanikasta. Kuuletko musiikin? Jos kuulet, onneksi olkoon.

Laite valmis, mihin tästä?

Rakentamaansa laitetta saa sitten – kuten todettu – koristella ja muokata niin paljon kuin sielu sietää ja mielikuvitus ehtii kuvittelemaan. Puukylkeä, alumiinisia koristeita… Päätemuuntajatkin voi koristella päätykelloin kuten esimerkkilaitteessa. Mahdollisuudet ovat varsin moninaiset.

Putkenrullauskaan ei tässä tapauksessa ole hirvittävän kallista, ainakaan jos pitäytyy nykytuotannossa. Kaikki EL84/6BQ5 -variantit käyvät tässä pääteputkiksi, ja keulalle voi laittaa minkä tahansa ECC81/12AT7-putken. Tosin jostain kumman syystä tosin pidin tuota räävittömän halpaa, pelkistä JJ Electronicin putkista kasattua settiä hämmentävän hyväsointisena. Vaihtoehtoja kuitenkin on, eikä hintakaan yleensä ole aivan mahdoton.

Lopuksi vielä pieni kiitos niille, joille se kuuluu. Ensimmäisenä kiitos tästä sarjasta kuuluu päätoimittajallemme, jonka viattoman oloisesta kyselystä koko ajatus sai alkunsa. Toinen kiitos menee Uraltonelle, joka mahdollisti rakennussarjan markkinoille saattamisen. Ja viimeisenä pieni mutta hyvin nöyrä kiitos Mauri Pännärille – herralle joka on toiminut paitsi innoittajanani, myös mentorinani putkielektroniikan alueella.

[related_products is_auto_added="1"]